Asia, joka saa mut välillä miettimään. Asia, joka saa mut välillä pelkäämään. Asia, joka saa mut välillä todella hiljaiseksi. Asia, josta mä en edes haluais välillä puhua. Asia, joka luo mulle erilaisia tunteita. Tää on se asia mistä tällä kertaa halusin tulla puhumaan teille, jotta saisin ehkä rauhaa mun ajatuksille tai edes sitä vertaistukea etten olis niin yksin tän kaiken kanssa.
Mietin joskus liikaa asioita, tulevaisuus on yksi niistä asioista, jota mä todella mietin ihan liikaa ja vaivaan päätäni turhaan. Mun ajatukset on välillä niin turhia, että ne luo mulle ihan liikaa stressiä.
Ihan tosissani pelkään tulevaisuutta vaikka pitäis osata elää hetkessä eikä miettiä sitä mitä tulee tapahtumaan tai päinvastoin - mitä ei tuu tapahtumaan.
Eniten ahdistusta tulevaisuudessa tuo mulle asuminen. Oon joskus täällä bloginkin puolella tainnut mainita mun halusta muuttaa jo omilleni. Olis ihanaa asua jossain mulle sopivassa kämpässä, omassa rauhassa ja istua kivasti sisustetussa olkkarissa kirjoittaen postauksia. Jollain tapaa kaipaan jo sitä omaa rauhaa, jota ei ihan hirveän usein kotona asuessa saa. Kumminkin, mieleen tulee aina se sama asia, raha. Oon työssä, josta ei monia tuhansia tienaa ja vieläkään kun en oo oppinut säästämään ja käyttämään rahaa järkevästi, ressaa mua omilleni muutto sen takia, että miten opin käyttämään sitä rahaa niin, että mulla riittää raha vuokraan ym, ruokiin ja niiden lisäksi vielä johonkin kivaan omaan. Kai tää taito pitäis vaan yksinkertaisesti opetella.
Toinen asia, joka omille muutossa mietityttää on se kuinka kauan mä tuun täällä Seinäjoella vielä asumaan ja onko ihan hölmö muuttaa omilleen jos omat vanhemmat asuu samassa pienessä kaupungissa. Haaveenahan mulla olisi Tampere tai Turussa vierailtuani pari viikkoa sitten, sekin alkoi kiinnostamaan. Me ollaan paljon parhaan kaverini Emmin kanssa juteltu siitä, että olisi kiva muuttaa samaan kaupunkiin kämppiksiksi kun Emmi lähtee opiskelemaan, se kuulostais niin kivalta. Jakaa se kaikki uusi sen kaikkein tärkeimmän ystävän kanssa.
Myös omilleen muutto uuteen kaupunkiin jännittää ja pelottaa. Vaikka Tampereesta on tullut mulle jo hyvin tuttu kaupunki ja vaikka osaankin jo kulkea sielä kuin paikalliset, pelottaa silti tuunko löytämään itselleni sieltä joskus töitä ja mitä jos en, miten siitä etenen, lähenkö opiskelemaan vai mitä. Mä tiedän, että mä mietin IHAN LIIKAA, mutta en vaa voi näille mun ajatuksille mitään.
Tiedän jo sen, että en jää Seinäjoelle asumaan loppuiäkseni, koska haluan todellakin vaihtaa maisemaa täälä koko elämäni viettäneenä. Ois ihanaa kävellä kaupungilla ja nähdä ihmisiä, joita ei oo koskaan ennen nähnyt. Seinäjoella kun suurin osa naamoista alkaa olemaan jo niin tuttuja ja jokainen paikka alkaa olemaan niin kulutettu, kaipaan vaan jotain uutta ja ihmeellistä.
Mulla jatkuu työt ainakin seuraavan vuoden ajan, mutta syksyllä olen aloittamassa uudessa pisteessä, joka jännittää. Ei ehkä jännittäisi jos tietäisin, että edessä olisi helppo syksy. Mutta ei, tää syksy tulee olemaan raskas ja väsyttävä. Tuun oppimaan paljon uutta sekä työstä että itsestäni. Onneksi tulevat uudet työkaverit on opastamassa mua, vanhemmista on hyvä ottaa oppia. Mutta ainakin pääsen jatkamaan töitä lasten parissa ♥
Nyt 21-vuotiaana, en kovin monesti oo seurustellut elämäni aikana silleen kunnolla. Mulla ei oo mikään kiire ollut löytää sitä oikeaa ja oon aina mennyt sillä asenteella, että se tulee eteen sitten kun tulee. Etsimällä en oo etsinyt koskaan miestä vierelleni, koska eihän se vaan mee niin. Nyt kuitenkin kun tuntuu, että kaikki mun ikäiset ympärillä olevat tutut menee naimisiin, saa lapsia ja muuttaa yhteiseen kotiin, oon alkanut miettimään, että tuunko mä koskaan kokemaan noita asioita. Alanko olemaan jo liian "vanha" löytämään sen oikean. Niin monet on seurustellut jo monen monta vuotta sen oman rakkaan kanssa ja mulla ei oo lähettyvilläkään ketään eli lähiaikoina ei ainakaan oo tulossa seurustelu-uutisia.
Mä oon alkanut kaipaamaan sitä tunnetta kun voin maata jonkun kainalossa ja vaikka nukahtaa siihen, kaipaan niitä kaikkia pusuja ja haleja ja sitä ihanaa ihastumisen tunnetta. Eihän parisuhteet oo aina pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta jotenkin vaan kaipaa ihan sitä kaikkea. Oon aina puhunut miten ois kiva saada lapsia ennen tai ihan vähän jälkeen kun täytän 30 ja mua pelottaa se miten uhkaavasti toi luku jo lähestyy. Pitääkö mun vaan ajatella, että mä vietän elämäni sinkkuna vai enkö mä vaan oo löytänyt sitä oikeaa? Tuntuu myös, että nykyään suurin osa suhteista alkaa sängyn kautta, mutta mä en oo yhtään semmonen ihminen. Mä haluan tutustua siihen ihmiseen kunnolla ennen kun annan itsestäni sen tärkeän osan hänelle. Oon aina ollut sitä mieltä, että en aio aloittaa suhdetta seksillä ja toi mielipide ei kyl toivottavasti tuu muuttumaan koskaan.
Oon aina omistanut todella vahvan ja hyvän itsetunnon enkä oo koskaan pitänyt itseäni mitenkään huonona vaikka en ookkaan ollut se kaikista pienin porukasta. Oon pitänyt itseäni kauniina ja ihan normaalikroppaisena vaikka yläkoulussakin mua kiusattiin ja haukuttiin.
Oon oppinut ostamaan sellaisia vaatteita mitkä sopii mun vähän isommalle kropalle ja mikä näyttää hyvältä mun päällä. Viime aikoina kumminkin oon kokenut, että mun itsetunto ois vähän huonontunut. En tiedä johtuuko se sitten siitä, etten saa juuri huomiota miehiltä vai pelkästään siitä, että tiedostan sen, että painoa on esimerkiksi yläkouluajoilta tullut lisää monia kiloja.
Aina vahvalle ja iloiselle naisenalulle on ollut aika rankkaa huomata se, että ei se peilikuva ehkä miellytäkään niin paljon kuin ennen. Mä rakastan mun kasvoja, mutta mua on alkanut häiritsemään mun suurentunut kaksoisleuka. Tiedän, että oon itse tehnyt sen päätöksen, että en oo juuri liikkunut lähiaikoina ja oon syönyt ihan miten sattuu, eihän siitä voi syyttää kuin itseään. Mun on vaan välillä tosi vaikea ottaa itseäni niskasta kiinni ja pitää se itsekuri päällä, en vaa onnistu. Nyt kesän aikana on myös tuntunut, että on ollut kaikkea tekemistä ja ei oo yksinkertasesti vaan jaksanut lähteä lenkille tai salille, motivaatio on ollut ihan hukassa.
Odotan syksyä kun pääsee taas sellaseen normaaliin arkirytmiin, ehkä sitten jaksan ryhdistäytyä ja lähteä toteuttamaan jo keväällä ostamaani Fitverstaan ohjelmaa. Mä tiedän, että oon hyvä näin ja tiedän, että voisin olla myös paljon isompi, mutta silti tällä hetkellä ollaan menossa ihan väärään suuntaan. Mä haluan tulevaisuudessa joskus sopia M-kokoisiin vaatteisiin L/XL-kokoisten vaatteiden sijasta, se onko se mahdollista, tulee selviämään toivottavasti joskus. Mun isoja reisiä ja pohkeita joudun luultavasti kestämään loppuelämäni, mutta ehkä joskus alan pitämään myös niistä.
Onneksi mun elämässä on ne kaikkein tärkeimmät asiat. Muutama läheinen ystävä, josta kaikkein tärkeimpänä tietenkin se oma paras ystävä, joka on kuunnellut monet huolet, nauranut mun kanssa monet naurut ja pysynyt mun vierellä jo sen 5 vuotta, rakas perhe - äiti, iskä, siskon perheet ja työt - nää kaikki yhdessä tuo mulle niin paljon iloa ja onnea elämään, kiitos ♥
Myös tää blogi antaa niin paljon, kaikki teidän kommentit ja tää kirjottelu. Ois tosi vaikee kuvitella elämää ilman tätä, tästä on tullut niin tärkeää. Vaikka mä en oo mikään huipulla oleva bloggaaja, jolta tulee postauksia joka päivä ja jonka jokaisen postauksen kuvat on kuin lehdestä, silti te ootte pysyneet matkassa ja aina antaneet hyvää palautetta. Iso kiitos teille ♥
Joskus on tärkeää tuoda blogiin myös vähän henkilökohtaisempaa postausta vaikka suurimmaksi osaksi mun postaukset on täynnä iloa ja onnea. Mua oppii tuntemaan paremmin kun tuon ajatuksiani esille ja pääsette vähän niinku mun pään sisälle. Tässä postauksessa toin niitä asioita esille, jotka mietityttää ja pelottaa. Pelottaa myös julkaista tämä postaus, koska en tiedä yhtään millaisen vastaanoton tämä saa. Oonko tämän jälkeen vain typerä Noora, joka miettii ihan tyhmiä asioita? Toivottavasti en.
